Kotiseutukirjallisuudesta ja sen lajeista

Mitä käsite kotiseutukirjallisuus oikein pitää sisällään? Pitäähän se vaikka mitä. Ehkäpä siksi se onkin jäänyt tietokirjallisuusgenressä hieman aliarvostettuun asemaan. Heterogeenisenä, usein harrastajakirjoittajien tuottamana, pääasiallisesti myös harrastajatoimittajien toimittamana tai toimittamatta jättämänä, nykyisin myös varsin usein itse taitettuna sekalaisena kokoelmana julkaisuja, jota yhdistää vain lähinnä se, että ne ovat sidoksissa paikalliseen kulttuuriperintöön ja katsovat useimmiten pääasiallisesti taaksepäin. Siis historiikkeja, muisteloja entisestä elämästä. Kun osa tästä kirjallisuudesta on vielä omakustanteita ja usein myös ilman ISBN-tunnusta, pyrkii niiden arvostus jäämään alhaiseksi.
Näillä julkaisuilla on kuitenkin oma merkityksensä. Parhaimmillaan ne ovat loistavia kuvauksia paikkakunnan historiasta – osin tutkimustasoista kirjallisuutta, useammin kuitenkin vapaata muistelua ja arkistojen tarjoamia kuvia entisyydestä. Niiden merkitys onkin siinä, että ne tarjoavat niin tekijöilleen kuin lukijoilleen mahdollisuuden löytää itsensä ajan jatkumolla, katsoa taaksepäin sukua, naapuristoa, kulttuurimaisemaa, tekniikkaa ja taloutta, elämäntapoja, merkkihenkilöitä ja tätä kautta ottaa itselleen paikan tässä ajassa ja mielikuvituksen myötä hahmottaa myös tulevaisuutta.

Kotiseutukirjallisuuden taustaa
Suomen ja suomalaisuutta koskevan kirjallisuuden voidaan katsoa alkaneen 1600-luvulla, jolloin Ruotsin Antikviteettikollegion (perustettu 1666) määräyksestä kirkkoherrojen tuli vuotuiseen katsaukseensa lisätä myös osio, jossa he kuvasivat seurakuntansa kansanelämää. Näitä pitäjänkertomuksia on myös suomalaisista seurakunnista. Oikeastaan ensimmäinen kansallinen julkaistu teos Suomessa oli Daniel Jusleniuksen Aboa vetus et nova vuodelta 1700, jossa häpeilemättä osoitettiin Suomi ja erityisesti Turku raamatullisten henkilöiden, heimojen ja tapahtumien taustaksi. Tämä ns. rudbeckiläinen fantasiatutkimusperinne kaatui Porthanin tarjoamaan kriittiseen historiankirjoitukseen. Hänen kauttaan voidaan katsoa siirrytyn lähdekriittisen tutkimusotteeseen ja sen mukaiseen tieteelliseen julkaisemiseen.
Autonomian aika merkitsi kansallisromanttisten aatteiden tuloa Suomeen ja sitä kautta myös ns. kansallisten tieteiden nousua. Käytiin kiivasta murresotaa suomen kielen kehittämisen myötä, perustettiin vuonna 1831 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (www.finlit.fi) edistämään kansallista julkaisutoimintaa – jota se tekee edelleenkin vanhimpana jatkuvasti julkaisevana kustantajana, – perustettiin lukuisia paikallisia sanomalehtiä paikalliskulttuureita esittelevine artikkeleineen. Haettiin sankareita ja idyllejä Runebergin johdolla, ja koko ajan rakennettiin henkisesti kansallisempaa Suomea, jonka synty oli jo näköpiirissä. Snellman loi kuuluisat teesinsä kansalliskirjallisuudesta, joiden kautta hän loi pohjan nimenomaan kansankieliselle kirjallisuudelle.
Unohtaa ei toki saa Topeliusta, joka vaikutti kahdella tavalla suomalaiseen maailmankuvaan: toisaalta juurrutti kansallistunnetta lastenhuoneisiin omien ja soveltamiensa kansainvälisten satujen kautta, toisaalta tarjoamalla lukijoille niin Maamme-kirjan kuin historiallisen romaanin Välskäreineen. Hänen voitaisiin hyvinkin katsoa olevan kaiken kotiseutukirjallisuuden isä. Kotiseutukirjallisuus nousi seuraavan sadan vuoden aikana esiin niin tietokirjoina kuin kaunokirjallisina teoksina. Itse asiassa huomaan, että olisi hyvä laatia laajempikin tutkielma tai tutkimus siitä, miten kotiseutukirjallisuudesta tuli sitä, mitä se nykyisin on.

Kotiseutukirjallisuuden lajeja
Seuraavassa otan esiin joitain kotiseutukirjallisuuden tyypillisiä lajeja ja tarkastelen niitä niin dokumentteina, tutkimuksen lähteinä kuin myös bibliofiilisinä ilmiöinä.
Yksinkertaisimpia informaatioarvoltaan ovat vuosittain ilmestyvät kalenterit, joiden paikallisuus useimmiten rajoittuu kuviin ja niitä tukeviin teksteihin. Kuvat on saatettu hakea menneisyyden arkistoista tai niissä esitellään kotiseudun tämän päivän kasvoja. Toinen selkeä ja yksinkertainen kotiseutujulkaisu ovat erilaiset kulttuuri- ja kotiseutureitit ja niiden esitteet, joihin on tiivistetty kotiseututietoutta, jota reitin kulkija voi paikka paikalta seurata ja omaksua. Nämä vaativat aika tavalla taustatyötä ja yhdeksi kysymykseksi nousee, kuka valitsee ne kotiseudun kohteet, jotka nostetaan ”meikäläisten” symboleiksi. Nykyisin tällaisia kotiseutureittikuvauksia on myös verkossa ja jopa mobiilipalveluina.
Lehdet ja lukemistot ovat ehkä sisällöltään heterogeenisin kotiseutujulkaisujen laji. Lehtiä ovat kotiseutuyhdistysten julkaisemat aikakauslehdet, eri paikallisten yhteisöjen intressilehdet tapahtumakalentereineen ja -raportteineen sekä erityisesti joululehdet, jotka ovat perinteinen kotiseutujulkaisutyyppi. Nämä sisältävät artikkeleita, joissa usein kuvataan mennyttä aikaa, niiden toimituskunta koostuu paikallisista harrastajista ja ne jaetaan pääasiassa omille jäsenille  – joululehtien osalta toki laajemminkin paikallisesti ja sukulaisteitse ympäri maata – ne ovat suosittuja joulutervehdyksiä yli sukupolvien.
Lukemistot puolestaan ovat vuosikirjanomaisia julkaisuja, joihin on koottu vapaasti ja käytännössä teemoittamatta artikkeleja ja kirjoituksia, runoja, muisteluksia ja arkistoista kaivettua historia-aineistoa. Jotkut ilmestyvät vuosittain, jotkut harvemmin, usein menee osien ilmestymisen välillä vuosiakin. Niidenkin toimituskunnat koostuvat usein paikallisaktivisteista, jotka hankkivat kirjoitukset ja valmistelevat julkaisun periaatteessa loppuun asti.
Säännöllisesti ilmestyvät  paikalliset  sanomalehdet  kertovat lukijoilleen tärkeistä paikallisista uutisista ja tapahtumista. Näiden on todettu olevan perin tärkeitä paikallisidentiteetin säilymiselle. Myös niitä on tapana tilata paikkakunnalta pois muuttaneelle uudelle sukupolvelle muistutuksena omista juurista. Sanomalehdet ovat joko tilattavia paikallislehtiä tai ilmaisjakelulehtiä.
Muisteluteokset ja elämäkerrat ovat julkaisuja, joissa kertoja haluaa tarjota oman historiansa useimmiten läheisilleen luettavaksi. Niillä saattaa toki olla laajempiakin tavoitteita, kertomuksia sota-ajasta ja muista merkittävistä ihmistä koskevista tapahtumista. Evakkomuistelmat ja muistelmat vaikkapa kohtaloista Neuvostoliitossa ovat olleet suosittua lukemista ja ovat sitä vieläkin. Näissä yksilön kohtalot nousevat etusijalle ja niiden taustoitus jää usein vähemmälle. Niiden sijoittaminen tieto- ja kaunokirjallisuusakselille on horjuvaa. Selvästi elämäkertakirjallisuuteen voidaan lukea mm. poliittiset muistelmat ja merkkihenkilöiden elämäkerrat, joita useimmiten ovatkin laatineet ammattikirjoittajat yhdessä kohdehenkilön kanssa.