Kentältä julkaisuksi

Meitä suomalaisia leimaa luja usko uutuuksiin, mikä johtunee vuosisataisista kokemuksistamme siitä miten esimerkiksi jokin maatalouden uusi työväline tai -menetelmä on olennaisesti parantanut toimeentuloa.  Mitalin toinen puoli on samalla syntynyt väärinkäsitys siitä, että vanha on ilman muuta huonoa. Siksi vanhaa on pitänyt hävittää ja uutta koko ajan kehittää, olipa kysymys rakennuksista tai organisaatioista.

Suomen siirtyminen vuonna 1809 Ruotsin alaisuudesta Venäjän autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi sattui onnellisesti samaan aikaan kun kansallisuusaate voitti alaa Euroopassa. Näin syntyi nk. Suomi-projekti, jonka yhtenä keskeisenä elementtinä oli pyrkimys koostaa rakentuvalle kansakunnalle oma menneisyys. Sekä maallinen että kirkollinen hallinto oli luonut jo Ruotsin vallan aikana tarpeisiinsa laajat tietoa tuottavat ja säilyttävät järjestelmät, joiden asiakirjoista tuli sittemmin keskeinen tiedonlähde historian tutkijoille. Lisäksi autonomian ajalla organisoitiin sekä henkisen että aineellisen kansankulttuurin aineistojen keruu uusiin arkistoihin ja museoihin, jotka perustettiin nimenomaan säilyttämään kenttätöin, keruin ja kyselyin kertyneen yhteisen menneisyyden jäänteet ja todistuskappaleet tutkimusaineistoina. Viime vuosien digitointityön myötä useat näistä aineistoista eivät ole enää paikkasidonnaisia, vaan jokaisen tietokoneellaan saavutettavissa.

Vuonna 1884 perustetun muinaistieteellisen toimikunnan (nyk. museovirasto) ensimmäinen virkamies, valtionarkeologi J. R. Aspelin (1841–1915) ilmaisi menneisyyden kansallisen merkityksen vuonna 1892 osuvasti: ”Minua elähyttää pyrkimyksissäni ajatus, että kansamme ja heimomme halveksittu asema riippuu puuttuvista muistoista, sellaisen puutteesta jota voi kunnioittaa ja rakastaa. Isänmaan rakkaus perustuu muistoihin, ja minä tahdon antaa kansalle muistoja: mitä viehättävämpiä ne ovat, sitä parempi.”

Vähäväkisen kansakunnan kehityksen edellytyksenä oli ennen muuta kaikkien mahdollisten voimavarojen käyttöön saanti. Tätä edistivät etenkin käsitykset sekä kansalaisten tasa-arvosta että kansanopetuksen ja -sivistyksen tärkeydestä. Kansanopetus loi yhden maailman lukukykyisimmän ja -haluisimman kansan. Tasavallan myötä kaikkien eikä vain siniveristen tai muuten korkeasäätyisten menneisyydestä tuli muistamisen arvoista. Niinpä meillä on esimerkiksi tänään lähes joka kunnasta pitäjänhistoria, pitäjänkirja tai kaupunginhistoria. Lisäksi on lukuisia maakuntahistorioita, virallisten organisaatioiden historioita, yrityshistorioita, kolmannen sektorin liittojen, yhdistysten sekä seurojen historioita, kylähistorioita, sukuhistorioita ja elämäkertoja. Innokkuutemme perustaa ja ylläpitää omat paikallismuseomme johtunee myös menneisyyden arvostuksestamme. Ensimmäiset historiat olivat palkattujen akateemisten asiantuntijoiden julkaisemia, mutta kun historioiden aiheet lähentyivät kylää, sukua ja yksilöä, yhä useammin kirjoittaja oli menneisyydestä kiinnostunut harrastaja.

Vuonna 1908 perustettu Suomen kotiseutututkimuksen keskusvaliokunta julkaisi jo vuonna 1914 Kotiseutututkimuksen oppaan, joka päivittyi vuonna 1948 viime sotien jälkeisenä aikana Suomen Kotiseutuliiton päämäärien puolesta erinomaisen aktiivisesti työskennelleen professori Esko Aaltosen toimesta. Tilaushistorioiden tilaajien ja tekijöiden tarpeisiin perustettiin vuonna 1933 Paikallishistoriallinen toimisto (nykyisin Tilaushistoriakeskus), joka julkaisi 1945 paikallishistoriallisen tutkimuksen oppaan.

Mitä hyötyä menneisyydestä on?  Yksi vastaus on, että historian ja kotiseudun tunteminen synnyttää yksinkertaisesti turvallisuutta.  Esko Aaltonen (1893–1966) on osuvasti todennut: ”Jokaiselle, joka tajuaa ympäristönsä todellisuuden ja pääsee sopusointuun sen kanssa, tulee kyky vapautua hetkellisyydestä ja omaksua pitempi aikamitta, johon sisältyvät menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.” Monille tuottaa myös iloa tuntea menneisyyden ihmisiä ja tapahtumia ja kukapa voi väittää, ettei ilosta ole hyötyä! Henkinen ja fyysinen hyvinvointi käyvät yhteen, sillä ylilääkäri, kirjailija Markku T. Hyyppä on laajoihin tutkimusaineistoihinsa perustuen osoittanut, että yhteisön sosiaaliseen ja kulttuuriseen pääomaan liittyvä kulttuurin kuluttaminen ja kulttuuriharrastuksiin osallistuminen suojaavat meitä varhaiselta kuolemalta.

Monipuolisen kotiseudun tutkimuksen suosio on edelleen vahva. Vaikka ”työ tekijäänsä neuvoo” on mainio ohje, toisten samaa työtä tehneiden kokemuksista ja neuvoista on aina apua. Siksi Suomen Kotiseutuliitto on halunnut auttaa kotiseudun tutkimuksen harrastajia tuottamalla tämän mahdollisimman monesta näkökulmasta aihetta ja sen lähteistöjä sekä kirjoitus- ja julkaisuprosessia valottavan käsikirjan. Se on toteutettu perinteisestä poiketen verkossa, jotta teos olisi mahdollisimman laajasti saavutettavissa ja jotta sen päivittäminen ja täydentäminen olisi tulevaisuudessa mahdollisimman joustavaa.

Hankkeen menestymiselle oli olennaista Suomen Kulttuurirahaston merkittävä taloudellinen tuki ja sen mahdollistama lukuisten asiantuntijakirjoittajien antama työpanos.

Orimattilassa lähellä juhannusta 2013

Janne Vilkuna

Suomen Kotiseutuliitto