Kaunokirjallisuus kotiseutututkimuksen lähteenä

Kaunokirjallisuus kertojalähteenä,  muistelmat, elämäkerrat, muistitieto

Kaunokirjallisuus on muistitiedon, elämäkertojen ja muiden henkilökohtaisten aineistojen ohella tärkeä osa yhteistä muistia. Tutkimuksen ja kaunokirjallisuuden ehkä suurin ero on siinä, miten ne tutkivat ihmisen ajatusmaailmoja. Romaani- tai näytelmäkirjailija voi kuvata yksityiskohtaisesti ja uskottavasti tavallisen ihmisen sisäistä maailmaa, mutta tutkija ei välttämättä voi. Kaunokirjallisuudessa historialliset henkilöt on varustettu piirteillä, ominaisuuksilla, mielipiteillä ja teoilla, joihin tutkimuksessa ei voida heihin liittää, jos lähteitä ei ole. Kirjailija, paikallisperinteen tuntija, tutkija tai taiteilija käyttää aina hyväkseen mielikuvitusta kehitellessään mahdollisia maailmoja ja tilanteita menneessä.

Miten kaunokirjallisuutta ja muistitietoa voidaan tutkimuksessa hyödyntää, riippuu paljolti tutkijan kysymyksistä. Kaunokirjallisuus, elämäkerrat ja ihmisten omakohtaiset muistelmat kertovat paljon myös syntyajankohdastaan, esimerkiksi kirja-arvostelut kertovat paljon ympäristön reaktioista siihen, miten jokin historiallinen tapahtuma tai syy- ja seuraussuhde kaunokirjallisessa teoksessa on esitetty.

Lukijan odotukset ovat erilaisia kaunokirjallisen teoksen ja tutkimuksen kohdalla. Kaunokirjallisuus voi olla totta tai ei – usein riittää, että kuvaus on uskottava. Toden ja epätoden välille ei voida vetää jyrkkää rajaa. Tutkimuksen uskottavuus perustuu oletukseen siitä, että tutkija kertoo tosiasioita, ja jos lähteissä on aukkoja, tutkijan tulkinta on joko uskottava tai ei. Tutkimuksen ja kaunokirjallisuuden ero ei ole mielikuvituksessa vaan juuri tulkintojen uskottavuudessa.