Esineet lähteenä

Olette varmaan huomanneet kuinka meidän kaikkien asuntojen nurkkiin kertyy jos minkälaista esinettä ja jos miltäkin aikakaudelta. Vanhat esineet kertovat omasta ajastaan, niitä käyttäneistä ihmisistä ja heidän toimistaan. Mutta kuinka niitä voidaan käyttää lähteenä kotiseutututkimuksessa?

Monesti noita mielenkiintoisia esinekokoelmia löytyy erityisesti pitäjän kotiseutumuseoista. Suomen vanhin paikallismuseo sijaitsee Raahessa, jossa sen perusti monista kulttuuriharrastuksistaan tunnettu piirilääkäri Carl Robert Ehrström vuonna 1862. Tuon jälkeen maahamme alettiin perustaa museoita moniin kaupunkeihin varsin tiuhaan tahtiin. Raahen jälkeen perustettiin museo Turkuun 1881, Kuopioon ja Sortavalaan 1883, Poriin ja Käkisalmeen 1888, Raumalle 1891, Viipuriin 1892, Vaasaan ja Uuteenkaupunkiin 1895, Ouluun 1896 ja Porvooseen 1897. 1800-luvun lopussa maassamme oli jo kaksitoista museota.

Toinen museoaalto koettiin toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa, jolloin moneen käytöstä poistettuun viljamakasiiniin alettiin kerätä oman pitäjän maatalousesineistöä. Nykyään museoita lasketaan olevan maassamme yli 1 000. Osa niistä on museoammattilaisten hoidossa. Viljamakasiineissa toimivista museoista monet ovat kotiseutuyhdistysten hallinnassa ja hoidossa.

Paikallismuseoista saat tarkempaa tietoa tästä.

Kotiseutuliiton toimiston lisäys maaliskuussa 2016: paikallismuseoista saat lisätietoa tämän linkin takaa.

Mitä museoista löytyykään?

Museoihin on tallennettu pääasiassa talonpoikaista esineistöä. Mitä nuo esineet sitten kertovat omasta paikkakunnastaan? Pääasiassa museoesineistö koostuu eri kyliltä saaduista maatalousammatteihin liittyvistä tarvekaluista kuten rukinlavoista, rukeista, haravoista, viikatteista, sirpeistä, pyykinkaulauslaudoista yms. Tosin viime aikoina on kokoelmiin liitetty myös monista kodeista löytyviä arkipäivän esineitä tai tietyn ammatin kuten kunnan terveydenhoitajan työvälineitä. Kannattaa siis ottaa selville, mitä paikkakunnan museoon on tallennettu!

Kun halutaan saada museoon talletetuista esineistä enemmän tietoa, on löydettävä museon diaarikirja. Diaarikirjassa (tai nykyään myös sähköinen luettelo esim. excel-taulukko) on jokaiselle museon kokoelmaan tallennetulle esineelle annettu juokseva kartuntanumero. Tiedoissa kerrotaan myös, kuka on esineen lahjoittanut tai antanut museoon. Lisäksi esinettä on saatettu kuvailla kirjallisesti, antaa sen mitat ja liittää mukaan joko piirroskuva tai kuva esineestä. Vuosikymmeniä sitten diaarikirjoissa annetut esineen alkuperätiedot saattoivat olla hyvin niukat, mutta nykyisin tallennetaan esineestä ja sen käytöstä runsaammin tietoa.

Vaikka tiedot ovat niukkoja, voidaan niiden perusteella tehdä päätelmiä siitä, millaiset ovat paikkakunnalle tyypillisimmät työvälineet tai työtavat. Voidaan myös vertailla, löytyykö eroja eri kyläkuntien tai pitäjänosien välillä. Diaarista voidaan selvittää myös aktiiviset lahjoittajasuvut tai yksittäiset henkilöt. Tuon tiedon perusteella voidaan lähteä etsimään myös muista lähteistä tietoa kyseisistä henkilöistä tai suvuista.

Tarinat talteen

Nykyisin museomaailmassa on noussut tärkeäksi sekä tallentaa että kertoa esineen tarina: kuka sitä on käyttänyt, missä yhteydessä. Ja erityisesti millainen mielenkiintoinen TARINA esineeseen liittyykään. Alla on esimerkki yhdestä tarinasta, joka löytyy Carelicum–Pohjois-Karjalan museon Paras Tawara -sivuilta. 

Sortavalan museon arkku

Arkun pitkällä sivulla lukee: ”Sortavalan kaupunki – museo – IV”. Tämä arkku oli yksi monista arkuista, joilla kuljetettiin turvaan Sortavalassa sijainneen Laatokan Karjalan museon kokoelmaa. Pohjois-Karjalan museon varastossa on useita vastaavia evakkoarkkuja. Arkkuun tiivistyy Laatokan Karjalan museon tarina.

Museo perustettiin Sortavalaan 1883. Aloitteen perustamisesta teki seminaarin lehtori Oskar Hainari (ent. Forsström, 1856–1910), joka oli aikansa aktiivi. Hän kirjoitti mm. työnsä ohella maantiedon ja yhteiskuntaopin oppikirjoja, perusti kaupunkiin vapaapalokunnan, ja toimi vuonna 1881 perustetun Laatokka-lehden päätoimittajana.

Museo toimi aluksi lehtori Mäkisen talossa ja siirtyi sieltä 1885 kaupungintalolle ja edelleen 1895 valtioneuvoksetar Elisabeth Hallonbladin taloon. Museolle järjestyivät tilat uusitun Seurahuoneen alakerrasta, jossa näyttelyt avattiin kesäkuussa 1939. Näyttelytilasta otetuissa mustavalkoisissa valokuvissa näkyy tätä matka-arkkua vastaava arkku.

Sodan uhatessa esineiden pakkaus aloitettiin lokakuussa 1939. Museohoitaja Korhonen pakkasi ja vei näyttelyssä olleet esineet Tuoksjärvelle. Rauhanteon jälkeen hän saapui Sortavalaan 15.3.1940 ja sai lähetettyä osan kokoelmasta Kiteelle, osan Savonlinnaan ja osan Joensuuhun. Myöhemmin esineet koottiin samaan paikkaan Ilmajoelle. Esineiden evakkoaikaa kesti tovin, sillä vasta vuonna 1950 Joensuun kaupunginhallitus otti Sortavalan museon esineet vastaan ja liitti ne Pohjois-Karjalan museon hallintaan. Pohjois-Karjalan museossa on 1724 Laatokan Karjalan museon esinettä sekä 464 valokuvaa, Sortavalan museon esihistorian kokoelma on tallennettu Museovirastoon.

Matkalla Karjalassa -näyttelyssä on esillä useita Laatokan Karjalan museon esineitä. Esillä olevasta arkusta ei ole tarkkoja saantitietoja. 1900-luvun alussa esineistä tallennettiin hyvin vähän tietoja luetteloinnin yhteydessä verrattuna nykyiseen.