Historian perusteoksia

Sukukirjojen tekstiosiot perustuivat useimmiten henkilökohtaisiin muisteluihin ja tapahtumiin. Sukukirjat sisältävät nimensä mukaisesti sukutauluja ja -luetteloja, mutta niitä rikastuttavat usein henkilökuvat suvun merkittävistä vaikuttajista tai muuten huomiota herättäneistä persoonista. Usein sukukirjat laajenevat kyläkirjoiksi tai kyläkirjat sukukirjoiksi. Niissä aineisto ryhmittyy tavallisesti tilojen ja talojen historiaan ja sitä kautta myös sukujen tarinoihin ja sukututkimusraportteihin. Kyläkirjoja on tuotettu viime vuosina yhä enemmän; niitä rahoittavat paitsi tekijät ja ostajat myös erilaiset taloudelliset tukiverkostot säätiöistä ja rahastoista Museovirastoon. Ne ovat parhaimmillaan oivallista mikrohistoriaa ja muodostavat historiantutkimukselle valmista dokumentoitua lähdeaineistoa. Vaatimattomimmat niistä ovat eräänlaisia talomatrikkeleita. Kyläkirjoja vastaavat kaupungeissa kaupunginosajulkaisut, jotka nekin tuntuvat olevan nouseva lajityyppi. Niitä tuottavat useimmiten kaupunginosayhdistykset ja tuotantoa tukevat usein kaupunkien kulttuuri- ja sivistystoimet. Tampereen kaupunki on mm. yhdessä kaupunginosayhdistysten kanssa tuottanut kolmisenkymmentä julkaisua, kertomusta kaupunginosasta, sen historiasta ja nykypäivästä. Nämä ovat parhaimmillaan erinomaisia välineitä tutustuttaa maassa- ja maahanmuuttajia uuteen asuinympäristöön ja tekemään niistä kotiseutuja. Nyt tämänlainen julkaiseminen on siirtymässä myös verkkoon, jossa kukin lukija pääsee itse osallistumaan oman kotiseutukirjansa tekoon liittämällä valmiille kertomuskehykselle oman persoonallisen kokemusmaailmansa.

Maakuntakirjat ja varsinaiset pitäjänhistoriat ovat ammattikirjoittajien historiateoksia, joille tyypillistä on oma kaanon, ”oikeaoppinen” tapa kirjoittaa historiaa. Viime aikoina näiden merkitys on kasvanut, kun kuntaliitosten myötä virallisen itsenäisyytensä menettäneet kunnat ovat pyrkineet saamaan aikaan omat historiansa itsenäisyyden menettämiseen saakka. Samalla tavalla lähtevät uudet kuntakokonaisuudet rakentamaan uudelleen kirjallista historiaansa tarkastelemalla menneisyyttä uusien rajojen näkökulmasta entistä laajempana kokonaisuutena. Näille prosesseille toivottaisin kovasti onnea. Ne ovat erittäin tärkeitä kuntaidentiteetin ja sitä kautta yhteenkuulumisen tunteen kannalta.

Muutkin historiakirjat – vaikkapa järjestö- tai teollisuushistoriat – ankkuroituvat syvälle paikallisuuteen ja kertovat oman tarinansa paikallisyhteisöstä ja sen elämästä. Myös muu tutkimuskirjallisuus saattaa olla osa kotiseutukirjallisuutta, jos rajaa halutaan venyttää. Mainitsen vaikkapa oman väitöskirjani Ruijan suomalaisten, kveenien identiteetistä, jota on käytetty etnisen heräämisen työkaluna Pohjois-Norjassa 1990-luvulla. Siitä tehty kevyempi versio jätti identiteettiteoriat vähemmälle, mutta vastaavasti tarjosi paikallisille tietoa oman kylän ja taajaman taustasta ja suomalaisten merkityksestä niiden kehitykselle. Tämä jälkimmäinen julkaisu on näköjään toiminut myös hyvänä oppaana Ruijan-matkaajille. Samanlaisia oppaita paikalliskulttuureihin ovat kulttuuriympäristöohjelmat ja -inventoinnit, perinnerakennusoppaat ja muu vastaava usein virkatyönä valmistunut kirjallisuus.