Dokumentti ja historiallinen fiktio

Samuli Paulaharju tunnetaan armoitettuna tekstintekijänä ja dokumenttikirjailijana. Hänen teoksensa liikkuvat tutkimuskirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden välimailla, ja kutsuisinkin niitä dokumenttikirjallisuudeksi. Lähellä tätä lajia ovat myös matkakirjat – dokumentoidut kuvaukset matkailusta ja kohteiden erityisyydestä. Niissä toki löytyy subjektiivisuutta, mutta sitähän löytyy kaikessa kirjoittelussa, jossa tekstintekijän oma minuus tulee esiin. Ja sehän onkin näiden ja muiden tekstintekijöiden arvo. Matkakirjallisuudesta erottaisin erikseen mm. kuntien  suosimat kaupunki- ja kuntakirjat, joskus myös maakuntakirjat, joita voisi kutsua vaikkapa paikallisiksi markkinointi- ja lahjakirjallisuudeksi. Ne ovat useimmiten vilpittömän häpeilemättömiä markkinointivälineitä, joissa onnelliset ihmiset asuvat viihtyisästi pääsääntöisesti kesäaikaan veden äärellä hyvien palvelujen lähellä, mutta luonnon rauhassa. Tämän lajityypin erikoislaatuisuus on kertomusjärjestelmä, jossa on joskus aikoinaan laadittu kaanon – maisema, asuminen, ihmiset, yhteisö, liikenne, elinkeinot, kauppa ja teollisuus ja lopuksi tilkkanen vapaa-aikaa ja urheilua. Tässä mielessä niiden jälkeläisiä tai lapsosia ovat vuosittain julkaistavat matkailuesitteet, jotka nekin on laskettava kotiseutujulkaisujen piiriin.
Kun liikutaan dokumenttikirjallisuudesta eteenpäin kohti fiktiota, joudutaan palaamaan takaisin Topeliukseen. Maamme-kirja  edusti hänen aikanaan dokumenttia ja Välskärin kertomukset historiallista romaania. Tästä on lyhyt matka Kalle Päätaloon, jonka Iijoki-sarja on selkeää elämäkertaa romaanimuodossa, mutta samalla historiallista romaania ja kansatieteellistä muistelemista. Yhtä lailla paikallishistoriaksi mielletään Linnan Pohjantähti, joka romaanina sijoittuu Urjalaan ja siellä konkreettisiin paikkoihin ja tapahtumiin. Näiden molempien ympärille on myös rakennettu kulttuuripolku, johon fiktiivisetkin tapahtumat on paikannettu ja jota kulkien itse kukin pääsee aistimaan fiktion autenttisuutta. Ja yhtä konkreettisia ovat tämän päivän dekkarit, jotka sijoittavat sankarinsa kaupunkeihin, Pirkko Arhippa Naantaliin ja Vexi Korhonen Tampereelle vain pari mainitakseni. Vexi asui jopa vuoden Pispalassakin saadakseen oikean kuvan elämästä siellä, koska hän oli valinnut tapahtumapaikaksi ihan todellisen rakennuskompleksin Pispalassa. Kaari Utrio kuvaa historiallisissa romaaneissaan tapahtumapaikkoja historioitsijan tarkkuudella ja samalla tarjoaa aikalaiskuvaa elämisestä anno domini – ihan kuin etnografi. Antti Tuurin romaanit ovat lähellä arkistoon vietyä kansatieteellistä kerrontaa ja Lauri Viidan Pispala on vieläkin aistittavissa. Fiktiokin on siis kotiseutukirjallisuutta, kunhan vain siinä olevat miljööt voi tavoittaa myös todellisuudessa. Toki kaikella proosalla on kotiseutunsa – kyllähän romaanien tapahtumat aina johonkin sijoittuvat – vaikka vain fiktiiviseen todellisuuteen.
Esimerkkejä erilaisesta kotiseutukirjallisuudesta löydät täältä:
http://www.kotiseutuliitto.fi/tietopankki/kirjamakasiini