Tietokirjailija ja kaunokirjailija

Kirjailija on myös tutkija, kun hän tutkii arkistoja, tekee havaintoja ja esimerkiksi haastatteluja asioista ja ilmiöistä, joihin ei löydy vastauksia tai joita ei suoraan tavoita olemassa olevista lähteistä. Tällaisia ovat ihmisen mielenmaisemat, hänen normi- ja arvoasetelmansa. Kirjailija ja tutkija tavoittavat ihmisen olosuhteita aina myös omasta tai muiden elinpiiristä ja hyvinkin erilaisista yhteyksistä. Kirjailija ei ainoastaan kuvaa, mitä tapahtui vaan mitä olisi voinut tapahtua, olla mahdollista, todennäköistä tai tarpeellista.

Suullinen on kirjallisen ilmaisun kantava elementti. Kirjailija on tiedon välittäjä siinä missä muistitiedon kertojakin. Kuultujen kertomusten ja keskustelujen merkitys kirjailijalle saattaakin olla suurempi kuin luettujen tekstien tai visuaalisten teosten. Kirjailijan teoksissaan esittämä muistitieto voi vaikuttaa monen lukijan käsityksiin menneestä ja palata näin takaisin suulliseksi perinteeksi.

Suomen kansalliskirjailijan, nurmijärveläisen Aleksis Kiven (1834–1872)  Seitsemän veljestä -romaanin kuvaukset lähenevät sitä todellista ympäristöä, jota kirjailija itse oppi tuntemaan uusmaalaisella maaseudulla. Perinteentutkija Satu Apo on tutkinut, miten Kivi Seitsemässä veljeksessä kuvaa miehen ja naisen suhteita 1800-luvun maaseutuyhteisössä. Hän osoittaa, että Kivi on tarkkaan hahmotellut niitä käyttäytymistapoja, jotka liittyvät aviopuolison valintaan ja avioliittoon sekä toisaalta maaseudun seksuaalikäyttäytymisen sääntöihin. Kirjailija Kivi antaa näin luotettavaa tietoa aiheesta, jota on tutkittu hyvin vähän.1

Iisalmelaisen kirjailija Kauppis-Heikin (1862–1920) käsikirjoituksissa ja kirjeissä muistitieto on keskeisessä asemassa. Kirjeessä Heikki Kauppiselle heinäkuussa 1915 kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiainen kirjoittaa: ”ylioppilas Havu kertoi teidän puhuneen jotakin Ahon ”Rautatien” Matin ja Liisan todellisista esikuvista. Kun minulla on paraikaa tekeillä pieni tutkielma tästä kertomuksesta, johtui mieleeni tiedustella teiltä hieman enemmän sen todellisuusperäisyydestä. Miksi en käänny suoraan Ahon puoleen, johtuu siitä, että kirjailijat eivät tavallisesti itse ole halukkaita mainitsemaan teoksiensa todellisia esikuvia…”.Kirjeessä Tarkiainen esittää seitsemän yksityiskohtaista kysymystä Kauppis-Heikille:”1) Keitä Matti ja Liisa todellisuudessa olivat? 2) Oliko heillä mökki jossakin Iisalmen Valkiamäen takalistolla? 3) Olivatko molemmat pienikasvuisia? 4) Olivatko lapsettomia? 5) Olivatko luonteeltaan samansuuntaisia kuin Ahon kuvauksessa? 6) Tekivätkö tosiaan jonkun matkan (esim. Kuopioon) rautatietä katsomaan tms.? 7) Kuka lienee rovastin esikuva ollut? Eihän vain Ahon isä vahvasti muunneltuna?” Tarkiainen selventää: ”Luulisin nim. voivani näiden tietojen perusteella antaa jonkinlaisen viittauksen siitä, kuinka Ahon mielikuvitus muodosteli todellisuutta siihen aikaan kun ”Rautatie” syntyi.”

Kauppis-Heikin vastaus tohtori Tarkiaiselle on päivätty viitisen kuukautta myöhemmin Iisalmen Ulmalan koululla joulukuussa 1915. Hän kirjoittaa: ”Olen niin tavattoman iloinen saadessani teiltä kirjeen, etten kuluta yhtään tuntia, vaan ryhdyn heti antamaan toivomianne tietoja. Sitten lopuksi juttelen omista hommistani. 1) Rautatien Matti ja Liisa ovat nimeltään todellisia. Matti oli sukuisin Kerman ja asui Liisansa kanssa Mikkosen suon mökissä, samalla leveysasteella kuin Vieremänniemen kappalaisen pappila, Vieremänjärvestä noin 2 km länteen päin.” (Kirje sisältää Kauppis-Heikin karttapiirroksen.) Kauppis-Heikki muistelee, että Liisa oli hyvä kehrääjä, Matti oli voimakas ja puheidensa mukaan hänellä oli rahaa. Hän kirjoittaa: ”Liisa oli hyvä lukija ja Matti huono, kuten Rautatiessä kuvataan, mutta siihen se todellisuus loppuukin.” Samaisessa kirjeessä Kauppis-Heikki kuvaa kuitenkin muitakin iisalmelaisia kirjan esikuvia.2

Monet kirjailijat ovat käsitelleet sisällissodan ja sotien aiheuttamaa traumaa. Yksi heistä on kirjailija Arvi Kivimaa (1904–1984). Kivimaa kuvaa sisällissodan jälkeisiä tuntoja romaaneissaan Hetki ikuisen edessä (1932) ja Saari tuulten sylissä (1938). Edellisen romaanin päähenkilö on 15-vuotias koulupoika, joka lopulta monien taisteluiden jälkeen tajuaa ampuneensa ihmisen. Hetki on kohtalokas, sillä poika tuntee pelastuneensa vain fyysisesti.

Myös jälkimmäisessä romaanissa päähenkilön vaiheet sivuavat vuotta 1918. Romaanissa on kohtaus, jossa päähenkilö saatuaan tiedon koulutoverinsa kaatumisesta järkyttyy kohdatessaan tämän ruumishuoneella. Todellisuudessa Arvi Kivimaan koulutoveri kaatui sisällissodassa ja Kivimaa kävi häntä katsomassa 14-vuotiaana koululaisena Heinolan ruumishuoneella.3 Voimakkaat kokemukset säilyvät elävinä mielessä ja tunkeutuvat muistiin ajasta ja paikasta riippumatta. Niitä voi kuvata yhtä hyvin kaunokirjallisessa teoksessa kuin muistelmassakin. Ilmiön kiteyttää Arvi Kivimaan runon säkeistö vuodelta 1955:

"minä tunsin läpäisevän tämän hetken kuin hauraan evän:

tuli Heinola Firenzeen,

ja tästä arkaadista kuin koulumme kujasista

he syöksyivät sydämeen,

he: Telkkävuoren Kalle, joka pantiin turpeen alle,

ja Yrjö Miettinen,

joka vuonna kahdeksantoista, kun oli tarpeen

                      tekoa moista,

kuoli puolesta vapauden."

Edellisten sukupolvien kokemuksiin kiinni pääseminen edellyttää kaunokirjallisuuden välittämää tietoa. Kirjailija, psykiatri Claes Andersson muisteli eräässä lehtihaastattelussa isäänsä ja sanoi: ”Isä kertoi sodasta vaikenemalla.” Viittaus on suorastaan runollinen. Miten tunnistaa sellainen, jota ei kerrota, mutta johon viitataan. Hyvin valaiseva esimerkki tutkijan tavasta tunnistaa ilmiö omakohtaisen kokemuksen perusteella on esimerkiksi Katarina Eskolan artikkelissa ”Varhain kuolleiden äitien verhottu muisto”.5 Hän esittää analyysin oman perhehistoriansa eräästä ilmiöstä, joka osoittautui yleisemmäksi: Suvuissa on ”mykistettyjä tarinoita”, tässä tapauksessa äidin varhainen kuolema, jotka vaikuttavat suvun jäsenten ajatuksiin ja toimintaan heidän tiedostamattaan. Yhtä lailla yhteisöissä ja yhteiskunnassa on ”mykistettyjä tarinoita”, jotka vaikuttavat ihmisten elämässä. Yksityinen ja salainen voikin olla yhteinen ja yleinen.