Paikallishistoriat

Tekstien perässä olevat numerot ovat viitteitä jotka löytyvät kohdasta "Artikkeleiden viitteet"

Paikallishistoriat (pitäjän-/kunnan- ja kaupunkihistoriat, kylä- ja kaupunginosakirjat)

Suomalainen paikallishistoriallinen tutkimus on laajaa ja runsasta – jopa kansainvälisesti verrattuna. Nykyisellään paikallishistoria ymmärretään tiettyä aluetta tiettynä aikana käsittelevänä kokonaisvaltaisena esityksenä, jonka tilaajana on yleensä kunta. Suurin osa paikallishistorioista koskee pitäjiä, mikä kertoo yhtäältä siitä, että Suomi on ollut pitkään hyvin agraarinen maa. Toisaalta se kertoo myös arvostuksista: maaseudun ja erityisesti talollisväestön on katsottu edustavan suomalaisuutta parhaimmillaan.

Nykyisenlaisella paikallishistorialla on historialliset edeltäjänsä, jotka kertovat tutkijalle lähinnä omasta syntyajastaan:

• 1600-luvulla alettiin Kustaa II Adolfin määräyksestä (1630) kerätä muinaismuistoja todistukseksi siitä, etteivät ruotsalaisten esi-isät olleet barbaareita. Myös paikalliskuvausten tehtävänä oli todistaa suurvallan myyttisestä ja suuresta menneisyydestä. Kauden tunnetuin suomalainen tutkimus on Daniel Jusleniuksen Aboa vetus et nova (1700). 1
• 1700-luvulla suurvalta-aseman menettäminen heijastui muinaismuistojen keräämiseen ja paikalliskuvausten laadintaan. Kansliakollegion ohjeet (1731) korostivat, että kuvausten tuli olla valtakunnalle ja isänmaalle kunniaksi, yleisölle hyödyksi ja opiksi. Paikalliskuvaukset olivat yleinen väitöskirjojen aihe Turun akatemiassa 1750–1770-luvulla. Niissä esiteltiin muun muassa alueen luonnonoloja ja topografiaa historian ollessa eräs osa-alue muiden joukossa. Ohjaajina toimivat muun muassa P. A. Gadd, P. Kalm ja H. G. Porthan, joka julkaisi paikalliskuvauksen laadintaa varten yksityiskohtaiset ohjeet vuonna 1782. Esimerkiksi N. P. Mathesius keräsi väitöskirjaansa De Ostrobotnia (1734) varten aineistoa tietoja Pohjanmaan papistolta ja käytti arkistoaineistoa. 2 Osa paikalliskuvauksista julkaistiin myös Åbo Tidningarissa http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/secure/main.html .
• 1800-luvun puolivälin vaiheilla julkaistiin ensimmäiset pitäjänkertomukset. Taustavaikuttajana toimi vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka julkaisi paikalliskuvauksia kymmenen vuotta myöhemmin aloitetussa Suomi-sarjassa ja vuonna 1869 aloitetussa Pitäjänkertomuksia-sarjassa. Seuran esimies ja tilastotoimen perustaja Gabriel Rein julkaisi vuonna 1848 kehotuksen ja ohjeistuksen paikalliskuvausten tekemiseen. Ensimmäinen ohjeiden mukaisesti kirjoitettu tutkielma oli Georg Zacharias Forsmanin (myöh. Yrjö Koskisen) Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä (Suomi-sarja, 1851). Pitäjänkertomusten kirjoittajien kiinnostus oli hyvin laaja-alaista. He keräsivät samojen kansien sisälle pitäjän topografiaa ja luonnonoloja, historiaa, arkeologisia löydöksiä, kansanperinnettä ja esineellistä kulttuuria koskevaa tietoa sekä erilaisia tilastoja. Pitäjänkertomuksia julkaistiin 1840-luvulta 1890-luvun loppuun mennessä nelisenkymmentä. 3

Pitäjänkuvaukset alkoivat saada 1900-luvun alusta lähtien kritiikkiä laaja-alaisuudestaan. Kotiseutututkimusharrastuksen katsottiin tuottaneen tuloksia, mutta pintapuolisuutta hajanaisuutta ja epätieteellisyyttä pidettiin niiden helmasyntinä. Kritiikin taustalla oli tieteiden eriytymiskehitys ja metodien kehittyminen. Uudet tieteenalat pyrkivät myös vahvistamaan identiteettiään ja erottautumaan toisistaan. Samalla korostettiin sitä, että kotiseutututkimus tuli jättää akateemisen koulutuksen saaneille tutkijoille. Tieteestä lähtevien intressien tuli ohjata ja motivoida myös kotiseutututkimusta, kirjoitti historiantutkija Arvi Korhonen vuonna 1915. 4

Ensimmäiset akateemiset ja yksinomaan historiaan keskittyvät paikallisyhteisöä koskevat tutkimukset olivat kaupunkihistorioita, joita julkaistiin runsaasti 1800- ja 1900-luvun vaihteen molemmin puolin. Suosion taustalla oli tieteellisen keskustelun lisäksi vuoden 1906 eduskuntauudistus, joka lakkautti säädyt. Porvarissäädyn vuosisatainen työ tahdottiin kirjata ylös tuleville sukupolville. Nämä, lähinnä ruotsinkielisten kaupunkien historiat on kirjoitettu hallinnollis-taloudellisesta näkökulmasta. Tiukka lähteisiin pitäytyminen ilmenee niissä pitkinä lähdesitaatteina. Ne myös korostavat yksilöiden merkitystä kehitystä eteenpäin vievänä voimana. 5

Suuntaus sai rinnalleen saksalaisen Karl Lambrechtin ajattelusta ammentavan suomenkielisen (kaupunki)historian tutkimuksen tradition, joka korosti laajemman yhteiskunnallisen kehityksen merkitystä. Se piti joukkoilmiöitä tärkeinä tutkimuskohteina ja uskoi historiaa ohjaaviin säännönmukaisuuksiin. Esimerkiksi Väinö Voionmaan Tampereen kaupungin historiaa (1903–1935) ja Heikki Wariksen Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle (1932–1934) edustivat tätä katsantoa ja olivat hyvin sosiologisesti suuntautuneita. Painotus on säilynyt kaupunkihistoriallisessa tutkimuksessa nykyaikaan saakka, mutta se ei ole välttämättä näkynyt etenkään esimodernia (siis 1800-luvun puoliväliä edeltänyttä) aikaa käsittelevissä kaupunkihistorioissa. 6

Vuonna 1933 perustettua Paikallishistoriallista Toimistoa (PHT) voidaan pitää paikallishistoriallisen tutkimuksen muokkaajana ja ohjaajana. Toimiston päämääränä oli saattaa paikallishistorian tilaajat ja ammattitaitoiset (so. akateemisesti koulutetut) historiantutkijat yhteen. Se etsi myös asiantuntijat tarkastamaan ja hyväksymään käsikirjoitukset. Toimistolla oli kuitenkin pitkään puutetta pätevistä tutkijoista, joten se järjesti alusta alkaen koulutusta erilaisten seminaarien muodossa. 7 Vaikka seminaareissa kuultuja esityksiä julkaistiin kirjoina, varsinainen käsikirja antoi odottaa itseään pitkään. Paikallishistoriallisen tutkimuksen opas julkaistiin vasta 1945 8 . Toimiston läpimurto tapahtui vasta toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla. Paikallishistorian voikin sanoa olleen sotien jälkeisellä ajalla voimakkaimmin harjoitettu historiantutkimuksen ala. 9

Paikallishistorioiden rahoittajina ovat yleensä olleet kunnat, ja aloite hankkeen käynnistämisestä on tullut niiden taholta. Teettäjien motiivina on ollut oman alueen identiteetin selvittäminen ja sen muovautumisen historiallinen selittäminen sekä menneisyyttä koskevan tiedon tallentaminen ja siirtäminen tuleville sukupolville. Ei siis ole sattuma, että paikallishistoriallisten hankkeiden määrä lisääntyi toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä. Omaa identiteettiä ja menneisyyden siirtämistä koskevat kysymykset ovat motivoineet erityisen selvästi luovutetun Karjalan asukkaita. 10

Yhtäältä kuntien rooli rahoittajana, toisaalta lähdeaineiston hallinnollinen luonne ovat vaikuttaneet siihen, että tutkimus on alueellisesti rajattu joko pitäjään tai kuntaan. Kylien ja muiden pienempien yhteisöjen tutkimus on rajattu omaksi alueekseen ja niiden suosio on kasvanut vasta verrattain myöhään (ks. kylä- ja kaupunginosahistoriat myöhemmin). Paikallishistorioissa niitä on perinteisesti käsitelty lähinnä asutushistorialliselta kannalta. Pohjana on siis ollut hallinnollinen yksikkö, joka ei välttämättä käynyt yksiin sen kanssa, mihin ihmiset itse kokivat kuuluvansa tai mihin suuntiin heillä oli yhteyksiä. 11

Talonpoikaiskulttuurin merkitys oli korostunut paikallishistorioissa – ja laajemminkin historiankirjoituksessa – jo maailmansotien välisellä ajalla. Suuren rakennemuutoksen ja kaupungistumisen synnyttämä huoli perinteisen maaseutuelämän katoamisesta lisäsi pitäjänhistoriahankkeiden määrää. Tallentamisen arvoiseksi kulttuuriksi nähtiin kuitenkin edelleen talonpoikainen kulttuuri. 12

Toisaalta rakennemuutos ja kaupunkien merkityksen kasvu teki kaupunkihistorioiden kirjoittamisen uudelleen ajankohtaiseksi. Vuosisadan vaihteessa kirjoitettuja ajanmukaistettiin ja ne saivat jatko-osia. Paikallishistoriat saivat rinnalleen kaupunkilaitosta kokonaisuutena tarkastelevia teoksia, esimerkiksi neliosaisen Suomen kaupunkilaitoksen historian (1982–1985). Kiinnostus kaupunkeja kohtaan kasvoi samoihin aikoihin ainakin kansatieteen, maantieteen ja taidehistorian piirissä. Kaupunkihistoria onkin omaksunut muilta tieteenaloilta kaupunkien sisäistä differentoitumista ja kaupunkien vaikutusalueita koskevia näkökulmia. 13

Paikallishistorian kirjoittamisen ongelmana on ollut aina pitkä tutkimusjakso ja runsas, hyvin erityyppistä aineistoa sisältävä lähteistö. Useaan otteeseen on keskusteltu siitä, tulisiko paikallishistoriassa keskittyä yhteen tai muutamaan teemaan vai pitäisikö kirjoittaa vähän kaikesta. Missä määrin tutkittavan pitäjän ulkopuolinen maailma tulisi ottaa huomioon vai pitäisikö tutkimus rajata pitäjän maantieteellisten tai hallinnollisten rajojen sisäpuolelle? 14

Paikallishistoriallisen Toimiston eräänä johtoajatuksena oli, että kaukana vallankeskuksista asuvien elämä siirrettäisiin paikallishistorioissa historian lehdille. Samalla kerättäisiin tietoa kotimaan historian kokonaisesityksen laatimiseen. Paikallishistorioissa annettujen tietojen ja valittujen näkökulmien piti olla yhteismitallisia. Paikallishistoriallinen Toimisto jakoikin kirjoittajille luettelon niistä lähteistä, jotka tuli käydä läpi. Toimisto määritteli myös asiat, joita kirjoittajan tuli ottaa kirjassaan esille. Alun perin kyse oli luettelosta, josta vähitellen muotoutui kirjojen dispositio – siis eräänlainen kehikko, johon tietyistä lähteistä kerättyä tietoa kaadettiin. 15

Ajallisesti paikallishistoria jaksotettiin seuraavasti:

• esihistoria: ensimmäisestä asutuksesta kristinuskon leviämiseen (ns. ristiretkiaikaan)
• keskiaika päätettiin yleensä uskonpuhdistukseen (1500-luvun jälkipuolisko)
• uskonpuhdistusta seurannut aika isonvihan loppuun (1720-luvulle)
• isovihan päättymisestä kunnalliseen itsehallinnon alkuun (1860-luvulle) (eräissä historioissa tämäkin jakso on jaettu kahtia: isonvihan päättymisestä Venäjän vallan ajan alkuun ja siitä edelleen kunnalliseen itsenäistymiseen tai Suomen itsenäistymiseen)

Näiden päälukujen alla käsiteltiin seuraavia teemoja omina kokonaisuuksinaan:

• hallinto (esim. verotus, pitäjänkokous, raati)
• asutus ja väestö
• maanomistus
• elinkeinoelämä (maanviljelys, metsästys, käsityö, myllyt, ruukit jne.)
• oikeuslaitos
• kirkko (papisto, rakennukset, hautausmaat, kirkollinen ja siveellinen elämä)
• kansanopetus sisältyi osassa historioista kirkkoa koskeviin lukuihin, mutta kunnallishallinnon uudistuksen jälkeistä aikaa kuvaavissa teoksissa se löytyy omana kokonaisuutenaan

Hyvää tässä kaavoittumisessa oli se, että ne osa-alueet, joita Paikallishistoriallinen Toimisto painotti, on käyty joka paikallishistoriassa perusteellisesti läpi. Sellainen alue oli mitä suurimmassa määrin asutushistoria. Asuttaminen ymmärrettiin ainutkertaiseksi tapahtumaksi, sen muovautumista ja siinä tapahtuvia muutoksia pidettiin yhteisön historian keskeisenä aineistona. Tästä syystä pitäjänhistorioihin alettiin 1950-luvulta lähtien liittää isäntäluettelot. 16 Kirjoissa on runsaasti myös muuta (detalji)tietoa, josta saattaa olla hyötyä oman tutkimuksen taustoituksessa.

Huonoa kaavassa on se, että kirjasta toiseen toistettu kronologinen ja temaattinen jako häivyttivät paikalliset erikoispiirteet ja – kuten eräät kriitikot totesivat – myös jäljet elämästä. Kaava kun ei välttämättä vastannut tutkittavan alueen kehitystä. Lukijalle ei muodostu kuvaa siitä, missä oman alueen historia poikkesi valtakunnallisesta kronologiasta, miten asiat nähtiin ja koettiin omasta yhteisöstä käsin tai mitkä olivat omalle alueelle tyypillisiä piirteitä. 17 Sen sijaan tilalle saatiin esimerkiksi suurta tarinaa sivistyksen – so. kristinuskon ja kansanopetuksen – sinnikkäästä ja hitaasti etenevästä taistelusta väärää uskoa ja ajattelua sekä yleistä raakuutta vastaan.

Paikallishistoriallinen kaavan murtamisesta on keskusteltu jo vuosikymmeniä, mutta jostakin syystä se näyttää säilyttävän otteensa. Onhan se riskitön kirjoittajalle ja vastaa usein myös tilaajan mielikuvaa siitä, millainen paikallishistorian tulee olla. 18 Merkittävä liikahdus uuteen suuntaan tapahtui kuitenkin 1990-luvulla, kun Paikallishistoriallinen Toimisto lakkautettiin ja sen tilalle tuli Tilaushistoriakeskus http://www.arkisto.fi/fi/tilaushistoriakeskus/ , joka koordinoi paikallishistoriallisen tutkimuksen lisäksi myös yrityshistorioiden ja muiden historiallisten tilaustöiden kirjoittamista. Uudentyyppisinä paikallishistoriallisina esityksinä on pidetty Seppo Aallon ja Kimmo Rentolan kirjoittamaa Karkkilan eli Högforsin ja Pyhäjärven, entisen Pahajärven ihmisten historiaa (1992) sekä Panu Pulman ja Oiva Turpeisen yhteistä kirjaa Pikkukaupungin unelmia: Kajaani 1906–1976 (1994).

Tilaushistoriakeskus on myös lisännyt kirjoittajan liikkumavaraa poistamalla valmiit dispositiot tai lähdeluettelot. 19 Se pyrki lähentämään ammattitutkijoita ja paikallishistoriasta kiinnostuneita harrastelijoita perustamalla Paikallishistoria.fi -sivuston http://www.paikallishistoria.fi/, jolla oli tarkoitus seurata ja tiedottaa alan tutkimukseen liittyvistä tapahtumista, esitellä alan kirjallisuutta ja käydä keskustelua. Näyttää kuitenkin siltä, ettei sivuja ole enää 2010-luvulla päivitetty.

Kun on käyty läpi, mitä paikallishistoriallinen tutkimus on ja millaista sen ei pitäisi olla, on paikallaan tarkastella myös sitä, mihin genre on menossa. Tästä näkökulmasta katsottuna kaksi tärkeää, historiantutkimukseen laajemminkin vaikuttanutta muutosta on syytä ottaa esiin. Ne ovat mikrohistoriallisen näkökulman vaikutus siihen, miten paikallisuus ymmärretään, ja subjektiivisen, kertovan aineiston aikaisempaa laajempi hyödyntäminen. Molemmat ovat muuttaneet käsitystä siitä, mikä ylipäätään on tutkimisen arvoista.

Mikrohistorialla tarkoitetaan ns. tavallisten ihmisten näkökulmasta tapahtuvaa tarkastelua. Näkökulman haastavuus liittyy siihen, että usein tutkimuksessa käytettävät viranomaislähteet tarkastelevat asioita keskushallinnon näkökulmasta. Toisaalta tutkijoilla näyttää monesti olleen ennakko-odotus, että erilaiset uudistukset tai valtakunnalliset tapahtumat– esimerkiksi työväen järjestäytyminen – levisivät paikkakunnalta toiselle. Kuitenkin kysymys siitä, miten se tapahtui konkreettisesti jossakin tietyssä paikassa – miten ihmiset muodostivat verkostoja, kuinka he määrittivät oman ryhmänsä ja suhteensa toisiin ryhmiin – jää usein syrjään. Tätä puolta voidaankin tutkia vain paikallistasolla. Kuten Risto Alapuro kiteyttää, tarkoituksena ei ole tutkia esimerkiksi Huittisten järjestäytymistä ja mobilisaatiota kuin näitä ilmiöitä Huittisissa. 20

Paikallistutkimuksessa voidaan koota yhteen erilaisia aineistoja, kuvauksia, rekistereitä ja havaintoja, määrällisiä ja laadullisia tietoja, jotka valaisevat toisiaan, koskapa ne yksilöt, joita tiedot koskevat, ovat yhteydessä toisiinsa tai ovat samoja kuin eri toimintamuodoissa. Toimintakeskeinen näkökulma korostaa vaihtelua, ristiriitoja ja ilmiön tapauskohtaista varioitumista sekä toimijoiden omaa kykyä ja omia ponnistuksia maailman tulkitsemiseen ja ymmärtämiseen. Yhteisen kontekstin (jolla on yleensä tarkoitettu valtiota, pitäjää tai kaupunkia hallinnollisena yksikkönä) ja kulttuurisen rakenteen sijasta kohteena on toimijoiden ja toiminnan monipuolisuus. 21 Näin on tehty muun muassa Risto Alapuron tutkimuksessa Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890–1933 (1994).

Toinen mikrohistorialle tyypillinen piirre on keskittyminen johonkin yksittäiseen tapahtumaan tai tapahtumasarjaan, joka saattaa olla jokin rikos ja sen oikeudellinen käsitys, kapina tai jokin kriisi. Mikrohistoriaa on moitittu siitä, että se keskittyy liikaa poikkeustapauksiin ja -yksilöihin tavallisten ihmisten jokapäiväisen elämän kustannuksella. Näinhän ei kuitenkaan ole laita. Kriisitilanne paljastaa tietoa sellaisista rakenteista, tavoista ja ajatusmalleista, joita pidetään itsestäänselvyyksinä ja jotka siksi jäävät lähteissä näkymättömiin. Poikkeuksellinen ja sen käsitteleminen lähteissä antaa tutkijalle mahdollisuuden tehdä päätelmiä myös siitä, mitä tutkittavat pitivät normaalina ja hyväksyttävänä. 22 Se tosin edellyttää laajahkoa ja monipuolista perehtymistä tutkittavaa aikaa, paikkaa ja ilmiötä koskevaan kirjallisuuteen.

Mikrohistoriallinen tutkimus voidaan rakentaa niin, että kronologisen kerronnan sijasta keskitytään sivusuuntaiseen poikkileikkaukseen. 23 Toisin sanoen, tutkimuksen keskiöön valittua tapahtumaa käytetään tutkimuksen läpi kulkevana punaisena lankana ja sen kautta avataan näkökulmia paikallisyhteisön toiminnan eri puoliin.

Paikallishistorian monimuotoistumisesta kertoo erityisesti kylä- mutta myös kaupunginosahistorioiden suosion kasvu viime vuosikymmenten aikana. Kotiseututyö haki viimeistään 1960-luvun lopulta lähtien paikkaansa yhteiskuntasuunnittelussa, ja samoihin aikoihin virisi myös akateeminen kiinnostus kylien tutkimusta kohtaan. Puhuttiin toimintasuuntautuneesta kylätutkimuksesta, jossa keskusjohtoisen suunnittelun rinnalle kehitettiin paikallisista tarpeista nousevaa ylöspäin suuntautuvaa toimintamallia. 24

Ensimmäiset akateemiset monitieteiset kylätutkimushankkeet käynnistettiin 1960-luvulla Turussa ja Joensuussa, ja tutkimuksia alkoi ilmestyä seuraavina vuosikymmeninä. 25 Kiinnostava hanke on ollut myös Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksen tutkimussarja Valtimon pitäjän Sivakan ja Rasinmäen kylistä. Ensimmäinen tutkimusraportti julkaistiin vuonna 1973, ja sittemmin kyliin on palattu useampaan kertaan, mikä on mahdollistanut paikkakuntien kehityksen seuraamisen, mutta samalla myös vanhojen olettamusten uudelleen arvioinnin. Vuosikymmenten kuluessa aineistot ja tulkinnat ovat kumuloituneet ja rikastuttaneet toisiaan. 26

Kuitenkin vain osa kylä- ja kaupunginosatutkimuksista on akateemisesti koulutettujen historiantutkijoiden tai yhteiskuntatieteilijöiden laatimia. Paikallisten asukkaiden ja harrastelijatutkijoiden panos on ollut suuri – ja se näkyy tuotetun tutkimuksen kirjavuutena. Elina Makkosen, Sanna Pekkisen ja Tarja Raninen-Siiskosen Kyläkirjaopas (1999) on hyvä johdatus tämän alan tutkimuksen tekemiseen.

Kylä- ja kaupunginosahistorioiden vetovoimaa on selitetty asukkaiden omakohtaisella osallistumisella tutkimiseen ja kirjoittamiseen. 27  Omakohtaisuus, kokemuksellisuus ja subjektiivisuus liittyvät olennaisesti toiseen historiantutkimuksessa tapahtuvaan muutokseen. Historioitsijat ovat perinteisesti suhtautuneet hyvin varauksellisesti muistitietoon ja muuhun subjektiiviseen kertovaan aineistoon. Se sopi huonosti tutkimukseen, joka piti päämääränään luoda objektiivinen kuva menneisyydestä sellaisena kuin se oli ollut.

Suhtautuminen subjektiiviseen aineistoon on alkanut vähitellen muuttua, kun historiantutkimuksenkin piirissä on ymmärretty, ettei kielestä riippumatonta todellisuutta ole. Se tarkoittaa, että todellisuus on tavoitettavissa vain ja ainoastaan ihmisen kokemuksen ja kertomuksen muodossa. Ihminen aistii ja kokee ruumiinsa välityksellä, mutta kertoo näistä asioista pääasiassa kielellisesti. Kielen avulla ihminen jäsentää kokemuksiaan, tulkitsee niitä ja järjestää myös ympäröivää maailmaa mielekkäiksi ja hallittaviksi kokonaisuuksiksi. Niiden avulla etsitään selityksiä tapahtumille tai kokemuksille ja liitetään niitä yhteen siten, että muodostuu ymmärrettävä kokonaisuus. Tässä mielessä jokainen lähdeteksti tai tutkimus koostuu subjektiivisista valinnoista ja tulkinnoista. Niinpä historia ja menneisyys eivät ole vain yksi, ammattitutkijan kertoma tarina, vaan useiden rinnakkaisten tulkintojen moniääninen kudos. 28

Tämän seurauksena historiantutkimuksen painopiste muuttui. Nyt lähteitä ei enää käytetty todellisuuden rakentamiseen lähinnä tapahtumatasolla. Perinteinen kysymys ”mitä tapahtui” sai rinnalleen pohdiskelut tiedon ja todellisuuden rakentumisesta lähteissä. Miksi informantti tai kertoja muisti niin kuin muisti, miksi hän kertoi asiasta juuri näin? Tietynlainen konstruktiivinen näkökulma tuli hyvin suosituksi. Se oli kiinnostunut siitä, miten esimerkiksi sukupuoli rakentui erilaisissa diskursseissa tai sosiaalisissa käytännöissä eri aikoina. Tämä on sitä kasvualustaa, jolta monet ns. uudet historiat – kuten esimerkiksi sukupuolihistoria ja mikrohistoria – ovat nousseet. Samalla historiantutkimus on lähestynyt monella tavalla suullisen perinteen käyttämisen ja muistitietotutkimuksen problematiikkaa ja tutkimusmenetelmiä. 29 Hyvä johdatus tämän alan tutkimukseen on Outi Fingerroosin, Riina Haanpään, Anne Heimon ja Ulla-Maija Peltosen toimittama kirja Muistitietotutkimus: metodologisia kysymyksiä (2006).

Muistitiedon hyödyntäminen on laajentanut paikallishistoriallisen tutkimuksen näkökulmaa monella tavalla. Sen ansiosta on voitu ottaa tutkittavaksi monia asioita ja ilmiöitä, joista viranomaislähteet vaikenevat. Esimerkiksi Matti Peltosen tutkimuksessa Lukkari Saxbergin rikos ja herännäispappilan etiikka (2006) päiväkirja ja myöhemmin julkaistut muistelmat muodostavat lähdeaineiston ytimen, jota täydennetään viranomaislähteistä kerätyllä tiedolla.

Se on myös tehnyt paikallishistoriallisesta näkökulmasta demokraattisempaa. Viranomaisten, pappien ja maanomistajien rinnalle on nyt saatu myös alempien sosiaalisten ryhmien, naisten ja lasten kohtaloita. Näin on ollut erityisesti tuomiokirja-aineistoa linkki tuomiokirjoja lähteenä käsittelevään osuuteen hyödyntävässä tutkimuksessa. Esimerkkinä mainittakoon Antero Heikkisen Kirveskansa-trilogia (1988, 1997, 2000), jossa rakennetaan Kuhmon sosiaalisia rakenteita ja elämisen ehtoja 1800-luvulla nimenomaan tuomiokirjoissa käsiteltyjen tapausten pohjalta.