Lähteet ja lainaukset

Vaikka kotiseutujulkaisu ei välttämättä ole tieteellinen teksti, niin julkaisuun on hyvä merkitä lähteet tarkasti ja oikeaoppisesti. Monet lukijat kokevat, että lähdeviitteet haittaavat lukemista, mutta tekijänoikeuslaki edellyttää, että lainauksissa ja viittauksissa kerrotaan tiedon alkuperä. Toisten kirjoittamia tekstejä ei saa siis lainata lähdettä ilmoittamatta. Lähdeviitteet myös auttavat lukijaa hahmottamaan, mihin aineistoihin ja lähteisiin kirjoittaja tukeutuu ja tulkintansa perustaa.

Lähdeviitteet voidaan merkitä tekstiin monella eri tavalla, joko numeroviitteellä (ala- tai loppuviite) tai merkitsemällä tiedot sulkuihin (tekstin sisäinen viite). Kotiseutujulkaisussa ehkä paras vaihtoehto on numeroviite, koska se haittaa lukemista vähemmän kuin tekstin sisäinen viite.

Monissa kyläkirjoissa ja historiikeissa lähteiden merkitsemisen on ratkaistu siten, ettei tekstiin ole merkitty lähdeviitteitä, mutta tekstin lopussa on lähdeluettelo. Lähdeluetteloon kootaan tiedot kaikista julkaisussa käytetyistä aineistoista ja lähdekirjallisuudesta. Lähdeluettelo voidaan ryhmitellä erilaisiin päälukuihin, esimerkiksi arkistot, kirjallisuus, haastattelut, sanomalehdet, verkkolähteet ja muut lähteet. Lähteet voidaan myös erotella painettuihin ja painamattomiin lähteisiin, kirjallisuuteen, lehdistöön ja muihin lähteisiin.

Silloinkin kun julkaisu koostuu useamman kirjoittajan laatimista teksteistä, on lähdeviitoituksen oltava yhdenmukainen. Jos julkaisu laaditaan ryhmässä, on tärkeää sopia lähdeviittausten käytöstä ja malleista jo ennen kirjoittamista. Eri tavoilla tehtyjä lähdeviittauksia on hankala yhdenmukaistaa julkaisun toimittamisvaiheessa.

Kotiseutujulkaisun kirjoittaja joutuu miettimään, miten hän erottaa suorat aineistolainaukset muusta tekstistä. Lyhyet, alle 40 sanan lainaukset kirjoitetaan tekstin sisään ja merkitään lainausmerkein. Esimerkiksi: Leila muistelee lapsuuttaan: ”Meillä oli iso perhe ja asuttiin kaikki siinä kahden huoneen asunnossa.” Pidemmät eli yli 40 sanan lainaukset taas kirjoitetaan omaksi kappaleekseen. Tällöin ei käytetä lainausmerkkejä. Pitkät lainaukset voidaan sisentää ja kursivoida, jolloin taittaja erottaa ne leipätekstistä.

Silloin kun suoraa lainausta muutetaan, esimerkiksi lisätään jokin selittävä sana, voi sen merkitä sulkuihin: ”Ne (lelut) olivat silloin itse tehtyjä”. Jos taas lainauksesta poistetaan jokin sana, lause tai virke, tulee sekin merkitä jollakin tavalla. Tässä esimerkissä poisjätetty kohta on merkitty hakasuluilla ja kolmella pisteellä: ”Olin sahalla töissä jo kouluaikaan. [...] Lopetin työt mentyäni naimisiin”. Samoin kuin lähdeviitteiden kohdalla on kirjoittajien sovittava jo ennen kirjoittamista yhtenäisistä lainausten merkitsemistavoista.

• Lähteet
• Hiidenmaa, Pirjo, Mistä on tietotekstit tehty? Teoksessa Tieto kirjaksi. Toimittaneet Raimo Jussila, Eero Ojanen ja Taija Tuominen. Kansanvalistusseura, Helsinki 2006.  
• Katajala, Kimmo, Historiikinkirjoittajan opas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1990.
• Luukkonen, Marsa, Tekstiä tekemään! Kirjoittajan opas. WSOY, Helsinki 2004.
• Makkonen Elina, Pekkinen, Sanna & Raninen-Siiskonen, Tarja, Kyläkirjaopas. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ja Kontiolahden kylien kehittämiskeskus osuuskunta, Joensuu 1999.
• Mertanen, Virve, Erilaiset tekstit eri tehtäviin. Teoksessa Teoksessa Tieto kirjaksi. Toimittaneet Raimo Jussila, Eero Ojanen ja Taija Tuominen. Kansanvalistusseura, Helsinki 2006.
• Tuominen, Taija, Ideasta toteutukseen. Teoksessa Teoksessa Tieto kirjaksi. Toimittaneet Raimo Jussila, Eero Ojanen ja Taija Tuominen. Kansanvalistusseura, Helsinki 2006.
• Viskari, Sinikka, Tieteellisen kirjoittamisen perusteet. Opas kirjoittamiseen ja seminaarityöskentelyyn. Tampereen yliopisto, Tampere 2009.
• Väliverronen, Esa, Kirjoittaminen prosessina. Teoksessa Tieteellinen kirjoittaminen. Toimittaneet Merja Kinnunen ja Olli Löytty. Vastapaino, Tampere 2002.