Ihminen, aika, tilanne

Sana "kotiseutu" tuo mieleen yhteisöllisyyden ja paikallisuuden – idyllisesti ja hiukan jäsentymättömästi. Kun kotiseudusta kerrotaan ja sitä tutkitaan, nämä asiat saavat kasvot. Näkökulma tarkentuu merkittäviin ajankohtiin, tiettyihin tapahtumiin ja niiden kokijoihin. Ihminen, hänen seutukuntansa ja kansakunta elävät päivästä päivään ja vuodesta toiseen, alusta loppuun tai nykyhetkeen. Kokijat muuttuvat ja vaihtuvat, paikka muuttuu muttei vaihdu.

Materiaali, jota kotiseutututkija saa kerätyksi, syntyy taltiointihetkellä tai on syntynyt jo aiemmin. Sisältö kertoo aina jotain aineiston tallennus- tai syntyhetkestä, mutta usein se lisäksi liittyy aiempaan aikaan. Tutkijan työ valmistuu myöhemmin, ja sitä tullaan lukemaan vuosia ja vuosikymmeniä myöhemmin. Lukuelämyksessä tikittää päällekkäin monta aikaa.

Vuodenkulku ja elämänvaiheet ovat tuttuja ja konkreettisia lähestymistapoja, joita kannattaa hyödyntää jo aineiston keruuvaiheessa. Samat ulottuvuudet ovat hyvä apu myös valmiin julkaisun rakenteessa. Tekstiä elävöittämään näistä saadaan parhaat sitaatit, kunhan ne ovat sopivan pituisia ja huolella valituilta kertojilta.

Yksilöllistä ja yhteisöllistä

Sekä vuosittain toistuvat merkkipäivät että elämänkaaren toisinaan tuomat juhlat ovat yksilön peruskertomuksia ja samalla tärkeitä paikalliskuvauksia. Lähes kaikkien muistiin ovat kiteytyneet esimerkiksi joulutunnelma ja uudenvuoden tavat lapsuuskodissa, samoin kuin sisarusparven rippijuhlat ja lakkiaiset. Juhannus- ja muutkin häät, silloin kun ne on järjestetty, ovat ikimuistoisia paitsi vihkiparille, myös kummankin perheelle, suvulle ja kylälle. Juhlat toimivat elämäntilanteen päivityksinä, niihin kiteytyvät jatkuvuus ja muutokset. Tietenkin joulu on tässäkin ylitse muiden: useimmissa asuu pieni Taata Sillanpää ja jokaisella on Hämeenkyrönsä. Koti ja kotiseutu ovat näiden pakinoiden tärkeimmät sosiaaliset näyttämöt. Nostalgialla värittyneiden lapsuuskuvausten lisäksi kullanarvoisia ovat lapsen jo lapsena kertomat kertomukset.

Koko Suomi on ollut käännekohdissa esimerkiksi vuosina 1868 (nälkä), 1918 (sisällissota), 1939 (talvisota), 1952 (olympialaiset), 1972 (kansanterveyslaki) tai 1995 (Euroopan Unioniin liittyminen). Kullakin seutukunnalla on näiden lisäksi omat merkkihetkensä, esimerkiksi tehtaan perustamisen, tanssilavan rakentamisen, tunnetun rikoksen tai suurmyrskyn vuosi. Joka ikinen vuosi on myös vietetty pääsiäistä paikalliseen tyyliin, tehty heinää, korjattu satoa ja käyty joulukirkossa. Jos hyvin käy, kotiseutututkija löytää ilokseen eri ajanjaksoilta yksilöllisiä aikalaisdokumentteja ja tavoittaa lisäksi eläviä muistelijoita. Kertoja voi olla tyttö tai poika, nuori tai aikuinen, naimaton tai perheellinen. Hän on edelleen syntymäkunnassaan, käymässä siellä, tai muualta tullut.

Laajempien taustatietojen ja erilaisten elämäntilanteiden yhdistäminen tuottaa elävintä ja myös kattavinta kotiseutukuvaa. Ei ole hedelmällistä yrittää selvittää täydellisesti, mitä todella tapahtui. Yhtä kiintoisaa on tuoda esiin, miten asioita kulmakunnalla on koettu ja mitä todella kerrotaan. Työttömän tarina -kirjoituskilpailun 1993 voittaja Kauko Laasonen kiteyttää osuvasti: "Kyllä lukeminen on nautinto just sillo, ku oman järjen kilke yhtyy isompien aatteiden paukkeeseen riitasoinnutta."

Haastateltu tai kirjoittava kertoja kertoo mitä kysytään, tai mitä haluaa. Samaan tapaan asiakirjalähteetkin voivat toimia tutkijan ennakko-oletusten vahvistajina, mutta ne voivat myös yllättää. Silloin, kun avaintodistajat itse kertovat asioista parhaiten, heille on annettava suoraa puheaikaa. Arkisuutta ja omaleimaisuuden puutetta ei pidä pelätä, mutta hurjimpiakaan tulkintoja ei kannata suoraan hylätä: oudot riitasoinnutkin ovat mielenkiintoisia, kunhan niitä ei esittele suoraan väärinä tai oikeina. Ylitulkintaa, puhkiselittämistä ja kaikkitietävyyttä kotiseutututkijan itsensä on syytä oppia varomaan, samalla kun sietää näitä ominaisuuksia informanteiltaan.

Pitkin ja poikin ja eteen

Aineistoaan järjestäessään tai viimeistään julkista esillepanoa valmistaessaan kotiseutututkija yleensä huomaa, ettei voi kertoa kaikkea kaikesta. Sen lisäksi, että yrittää kertoa vähän kaikesta, on keskityttävä kertomaan muutamasta aiheesta tarkemmin. Mihin keskittyy, määräytyy luonnollisesti siitä, mitkä asiat kotiseudussaan ja kotiseutujulkaisussa kokee tärkeimmiksi, mutta myös siitä, mihin aineisto antaa mahdollisuuksia.

Pitkittäisleikkauksilla voidaan periaatteessa päästä ensimmäisistä arkeologisista löydöistä pitäjän perustamiseen ja meneillään olevan rakennustyömaan kuoppaan saakka. Elämänhistoriallisten lähteiden kohtuullinen jatkumo kotiseutututkijalle on vähintään kaksisataa vuotta: suomenkielistä materiaalia on yleensä tavoitettavissa koko autonomian ajalta, ja uudemmat muistitietoaineistot kattavat koko itsenäisyyden ajan. Muutaman oleellisen asiakirjalähteen, perinteenkerääjän ja avainelämäkerran avulla pääsee pitkälle. Samassa luvussa voi hahmottaa vaikkapa terveydenhoidon kehityslinjat epäillyistä noidista kuppareihin, kansanparantajiin ja juhannusyön omahoitoihin; edelleen piiri- ja kunnanlääkäreistä terveyskeskuksen perustamiseen, ja mahdolliseen lakkauttamiseen. Elinkeinoista esimerkiksi kaupankäynnin kotiseutuhistoria voi ulottua oravannahoista laukkukauppiaisiin, markkinamatkoista osuusliikkeen aloittamiseen, edelleen myymäläautoihin ja uutuuttaan hohtavaan Saleen.

Poikittaisleikkaukset ovat paras keino välttää puhumista pelkästään epämääräisestä menneisyydestä, vanhoista hyvistä ajoista, elosta ennen sotia tai sen tapaisesta. Leikata kannattaa muutamaan oleelliseen vuoteen ja laatia niistä suurempi ja edustavampi kattaus. Tapahtumien samanaikaisuus lisää kiinnostavuutta, vaikkeivät kertomukset suoraan risteäisikään.

Koko vuodenkin kierron lukee mieluiten silloin, kun kyse on oikeasta vuodesta ja sen tapahtumista.

Talonpoikaisen isientyö-vuoden rinnalle voi nostaa suomalaisen maatalousyrittäjän vuoden veroilmoitus-, tukihakemus- ja lietteenlevityskuukausineen. Merkkipäivät ovat kiinnostavia myös kaupunkikulttuurissa. Mitä kuuluu ”meidän paikkamme” hiljaiseen tietoon, vuotuiseen ajantietoon 2020-luvulla? Asioita, joita ei ole koskaan tullut yhtenäisesti kirjattua. Härkäviikkojen muuttuminen kauppojen valkoviikoiksi, bussinkuljettajat kesäpuvussa, turistisesonki, ensilumen arvuuttelu paikallislehdessä. Pois muuttaneen kotiseutuharrastajan elämä jäsentyy jaksoiksi, joina seudulla oltiin, sieltä lähdettiin ja sinne ehkä palataan. Hänen vuosikalenterinsa taas jäsentyy kuukausiksi, joina seutuun ollaan yhteydessä, siellä käväistään tai siellä ollaan.

Havainnollisinta on tavoittaa yhden ja saman kalenteripäivän kulku monen todistajan voimin, jos kuvia, kirjeitä, päiväkirjoja tai päivityksiä on käytettävissä; tietyn päivän virallisia asiakirjoja ja painettuja lehtiä löytyy aina vanhemmiltakin vuosikymmeniltä. Kulttuuristamme kertoo, miten etenivät vaikkapa pitäjäpäivät 1992, päiväkodin halloweenjuhlat 2002 tai itsenäisyyspäivän seuranta kotisohvalla 2012.  "Missä olit kun..." -tyyppisiä kyselyjä ja yhden päivän kirjoitushankkeita on hyvin tuloksin järjestetty valtakunnallisesti, ja uusien järjestämistä voi lämpimästi suositella myös paikallistasolle. Asianmukaiset suostumukset on tietysti saatava aineiston käyttämiseksi, ja yksityisyyden puolelle kuuluva aines on sekä kertojan että kerääjän osattava erottaa muusta yksilöllisestä.

1916 kotiseutututkimuksen oppaassa Frans Akseli Hästesko antoi merkkipäiviin ja perheiden ajankäyttöön liittyviä ohjenuoria, joissa ei lopulta ole paljoakaan päivittämistä 2010-luvulla. Hän päättää seuraavasti:

"Ajatelkaa, mikä aarre, jos meillä nyt olisi aikalaisen antama kuvaus siitä, miten vuorokausi kului suomalaisessa savupirtissä esim. 500 vuotta sitten! Mutta se kuvaus, joka nyt kirjoitetaan, se arkistossa säilyen kerran tulee 500 v:n vanhaksi ja silloin se on todellinen aarre. Jälkeen tulevien ei tarvitse ainoastaan otaksua, että niin ja niin silloin lienee eletty ja toimittu, he näkevät siitä todellisen ja elävän kuvan."

Tuosta 500:sta voi poistaakin yhden nollan, ja aarteen arvo on katoavaisen virtuaalimedian maailmassa edelleen melkoinen. Kannattaa muistaa, että viime vuosi ja jopa eilinen päiväkin ovat menneisyyttä, vaikkakin vaikeimmin hahmotettavaa. Uutta aikalaismateriaalia on tallennettava – ja osin jopa julkaistava – avoimin mielin, ylianalysoimatta.

Nyt on syytä kysyä ja kirjata myös, mitä eri ikäiset ihmiset odottavat tulevaisuudelta. Millainen on kotiseutuni vuonna 2030 tai vuonna 2050? Kuntauudistus ja sen tuomat muutokset puhuttavat kaikkia. Jokaisella on näistä asioista mielipiteitä ja jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija, olipa kotiseutu entinen tai nykyinen.

Kirjallisuutta:

Kotiseutututkimuksen opas. Jälkimäinen osa. Toim. Suomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunta. Otava 1916.

Työttömän tarina. Toim. Pekka Laaksonen ja Ulla Piela. SKS 1993.

Suomalaisen päivä. Toim. Juha Nirkko. SKS 2001.